“Äiti, ostatko minulle hevosen? Voisit laiduntaa täällä puutarhassa.”
Sunnuntaiaamuna päätän itsenäistyä. Toistaiseksi olen käynyt minnekään vain kävellen kahden lapsen kanssa, mutta nyt on aika testata jaksanko pidemmän matkan yksin (lasten isän erityisestä työaikataulusta johtuen), vai kenties autolla.
Pakkasimme autoon jo lastenistuimet, ja nyt valitsen autotallilta pihalle vedettävien urheiluvaunujen välillä, mitkä ovat takana kallistettavissa, koska kuljettaa meidän versiotamme Moses-kärryllä, tarvitsisimme suunnilleen tyhjän Ikaruksen kahdella lumiukolla. Valitsen vanhemmat, jotenkin ne ovat vaakasuuntaisempia. Turhaan, laitoin vain rutiinia - alle neljännestuntia suunnitellusta lähtöajasta nousemme selviytymisvarusteineen autoon ja suuntaamme Kerepesi-kadun Ratsastuskeskukseen.
Toisin kuin Rattarattaat, tämä on jotenkin säilynyt, se roikkuu muistona hypermodernin areenan vieressä (jonka ovelalla liikkuvalle rampille putoamme taaksepäin rattaista, tarvitsen kolmannen käden, yksi pitää rattaista, yksi kaide, tyttäreni tarttuu lopulta avuliaita vieraan käsiin), monet ihmiset ovat oppineet täällä aikoinaan ratsastamaan, täällä käytiin viisiottelun ja kouluratsastusmestaruuskilpailut, nyt se on jotenkin unohtunut suurimman osan vuodesta. Nytkään ei ole hirveästi porukkaa, vaikka ohjelma lupaa paljon ja on täysin ilmainen - siksi uskallamme mennä, jos joudumme kääntymään puolen tunnin kuluttua takaisin jonkin katastrofin takia, emme ainakaan ole menettäneet kasa rahaa. Mutta lupasin kaksi viikkoa sitten Great Horsemaniac, Voltizsünpepi -ohjelman (löysimme sen Rosa Rugosan suosituksen perusteella), se ei ole kaukana ja jostain on aloitettava. Pikkuinen tuo mieleen kauan unohdettuja muistoja tien varrella - aivan kuten hänen isosiskonsa, hän huusi minulle vain punaisissa valoissa, kunnes laitoimme hänet rattaisiin.
Akrobaattisia temppuja hevosen selässä esittelevä voltiz-show järjestetään sisäratsastustallissa, joka on ehkä ainoa Budapestin ratsastustalli, jota käytetään siihen tarkoitukseen. Hyvä osa kohdeyleisöstä on 4-11-vuotiaita, jotka eivät katso sirkuksen näyttävää esitystä (kun mielestämme yksi tai kaksi kilpailijaa ei ole edes kahtatoista, kolmekymmentä kiloisena he ovat vahvasti täältä kotoisin, vain tytöt), seisovat jonossa ponien luona, kolme oli myös tänään taistelujonossa, mutta tarvittaisiin jopa kuusi.
Yksi hevosista on nimeltään Pötyi, ja kerron Tündeille, että Pötyin nelijalkainen druuse odottaa täällä. Sotilassetä isoviiksinen ohjakset pitelevä joka mielessä pitää järjestyksen, ne jotka eivät ole ennen käyneet, tulkaa ratsastamaan, älä sano niin, tulet nyt kolmatta kertaa, EMME LÄHESTY SINUA HEvonen takaa, hän kohottaa ääntään. Myöhemmin "Mikä vanhempi se on, joka ei mene lapsensa kanssa hevoselle?" - Tünde saa myös tämän, kun hän ei voi laittaa Málnia ja Pötyiä ponien selkään yhtä aikaa, kun hän ei haittaisi kiinnittää huomiota myöskään Mannan vaunuihin. (Puukko, en voi jakaa kolmeen suuntaan.) Viime hetkellä huudan aidan yli, että purppuranpunaisessa takissa oleva on minun lapseni, mutta minulla on hauskaa toisen kanssa, joten en voi mennä sinne, joten joku laittaa hänet ystävällisesti hevosen selkään (että hän laskeutuu toisella kerralla yksin, sen tiedän vasta jälkeenpäin).
Jos poni on pieni, voit kokeilla isompia hevosia, vaikka vesi seisoo isoissa järvissä useimmilla juoksuraduilla viime viikon sään ansiosta ja kuvittelen niissä lihavia sammakoita mielelläni silmä. Isommat mutakuopat peittävät teillä ylösalaisin käännettyinä kasvislaatikoilta näyttävät ponttonit, joissa on jotenkin mielenkiintoista ajaa rattailla, aivan kuten ratsastuskoulun hiekalla
Tontut juoksevat sisään puolenpäivän aikaan täydentäen Poronty-eroa, jonka jälkeen on toinen jono jo esitellyille poneille, siihen asti voin vetäytyä imettämään, kaiteen päällä istuen, ei ketään ympärillä ja imettäjä t -paita on hyvä keksintö.
Jälkeenpäin isommat tytöt istuvat askartelemaan, voi värjätä hevosta, liimata batiikkikukkia, Malní on innokkain, mutta Veronika tekee myös kauniin kuvan (animaattori, joka on ilmeisesti opettaja, huomauttaa että on hyvin harvinaista, että hän piirtää vähän aurinkoa keskelle, mikä on äidin ja isän, viittaa sivun tasapainoon, hah, vain Pötyi ei voi sille mitään, hän haluaa silittää Bazi Big Dogia (melkein ponin kokoinen), jonka eksoottisen näköistä omistajaa (housut, selkään asti ulottuvat letit, stilettot) ei näy, onneksi hän juoksee viime hetkellä Pötyin isälle vahvistukseksi. Kun hän lähtee meiltä, kolme tyttöä juoksevat ympäriinsä ja tuijottavat hevosten numeroita yhteen ääneen, jousiammunta ja koiranäyttelyt tauoilla, jälkimmäisten jätetään testaamaan taitojaan ja hermojamme vapaalla kumiliukumäellä - useimmat lapset ovat vähintään kaksi kertaa kokoisiaan, ja joskus koko seura yrittää liukua alas yhtä aikaa. Onnettomuusinstituuttikaan ei ole kaukana, vaikka ei ihmekään halua tutustua siihen sisältäpäin. Ja kuinka hyvä on, että peli ei ole kuudensadan viiden minuutin välein, niin meillä olisi vähintään kolme tuhatta lasta kohden.
Suureksi helpotukseksi vauvojen kanssa ei ole ongelmia, he nukkuvat tai katselevat. Vaatii kyllä hieman nomadista asennetta, sillä 70-luvun puolivälistä lähtien oleellisesti muuttumattomana käytössä olleessa tilassa ei toki ole vaipanvaihto-, imetys- tai vastaavaa huonetta, wc huokuu hyvin retro-asennetta (ja tietty desinfiointiaineen haju), mutta se ei haittaa ketään, jos tallin nurkassa vaipan vaipan tai syötän lasta lennossa, äitiystoveri asettuu vihreälle ruoholle samaa tarkoitusta varten, istuu selkä päin. minä, aluksi luulen, että hän pitää koiraa sylissään.
Kello on noin kolme iltapäivällä, me aikuiset olemme jo väsyneitä ja nälkäisiä, tähän mennessä olemme ostaneet yhteensä neljä pannukakkua, makkarakääryn, kaksi kinkkusämpylää ja virvoitusjuomat ovat loppuneet, kaikki lapsemme ovat fotosyntetisoivia, kukaan heistä ei sano olevansa nälkäinen (jopa makeiset jääkumitiskillä jättävät heidät kylmäksi), ja onneksi on helpompi hoitaa vauvoja paikallisesti. Miksi edes odotamme arvontaa, on mysteeri (emme ostaneet arpalippua, luullen, että ollaan jo kotona), mutta kuka voi onnitella Tündeä, kun hän saa pääpalkinnon, ratsastusviikonlopun Aggtelekissä National Park, pää pystyssä?, voin kuunnella, miksi emme ostaneet arpalippua koko matkan kotiin. Meillä on hauskaa kotona, poika, muoviponien kanssa.
Koska ilmoittautuimme tietysti myös kolme ilmaista mahdollisuutta tarjoavaan ratsastusharjoitteluun, emme todennäköisesti jää viimeisiksi Kansallistallille. Olen myös iloinen voidessani todeta, että lapsi kypsyy henkisesti huomattavasti vuodessa. Viime vuonna eräs hevosnäyttely päättyi suureen itkukohtaukseen, kun hän ymmärsi, että kaikesta hänen hysteerisestään ja vaatimuksistaan huolimatta emme voineet ostaa valkoista hevosta holvinäyttelystä, jotta voisimme laittaa sen autotalliin kotona. Se näyttäisi varmasti upe alta autonpesusarjan, talvirenkaiden ja puretun vauvakeinujen joukossa.
