"Sinä pärjäät todella hyvin" - useat ihmiset kehuivat aikoinaan 33-35. seitsemän aikoihin, en nähnyt aamulla kasvoilleni huolellisesti maalatun naamion läpi. "Mikä on salaisuutesi?" Salaisuuteni oli hyvin yksinkertainen - yritin olla tapaamatta näitä ihmisiä kuuden tai seitsemän jälkeen illalla, jotta vain lähin perheeni joutuisi todistamaan suunniteltuja fyysisiä ja aivovaurioita. Myös raittiisempia ääniä kuuluu, yrityksen ylin henkilöstöpäällikkö pysäyttää minut käytävällä: "Kuuletko, meillä on firmalääkäri, mutta ei synnytystä. Vedä minut kotiin."
Käyn vielä muutaman viikon, ajattelin joka aamu, kun raahasin hylkyni perässäni suosikkityöpaikalleni. Ei vain tarvitse kantaa sitä enää. Älä anna lunta, tai ei ainakaan niin paljon, etten pääse liukumaan ulos auton kanssa. Viimeisen kerran en saa korkokengät jalkaan vasta ensi perjantaina, en voi mennä MÜPAan saappaissa. Voin kestää vähän kauemmin. Sitten hurraa, lunta, rentoutua, keinutuoli, vielä muutama viikko ennen synnytystä kotona.
Ja kuten Móricka kuvitteli.
Ensimmäisen kotiviikon torstaina kaaduin sänkyyn ja huomasin olevani paljon väsyneempi kuin viime viikolla, jolloin tein vielä niin sanotusti täydellä teholla töitä. No, siihen mennessä olin suorittanut kaksi kiireellistä työtä (nah, en ole töissä, otin vain työkoneen kotiin…), kaksi tapaamista talousasiantuntijoiden kanssa, yksi tapaaminen huoltajan kanssa, kolme osana pidettyä esittelytuntia koulun avoimien ovien päivistä tyttäreni tulevassa koulussa, kahdesta pankkisiirrosta, hermoja raastavan aamun puitteissa onnistuin saamaan hyvän hinnan suurimmalle osalle perheen netti-, tv- ja puhelinpalveluista yhdessä suosikkisiivoojani kanssa entiseltä työpaik altani yritimme tehdä asunnosta ainakin suunnilleen sopivan vastasyntyneelle, pesin suuret verhot, vein tyttäreni uimaan, tanssitunnille, ostin muutaman kauhean tärkeältä tuntuvan tavaran, täytin jääkaapin ja sen jälkeen Kaiken tämän kauhistuin nähdessäni, että jäljellä on vielä kouluun pääsy, lasten tuomaristo ja näyttely jäljellä viikonpäivinä, koska äiti, sinä lupasit. Hyvä. Osallistuin Poisonous Mice Rallyyn, 37 viikkoa raskaana.
Ei koulupääsy loppujen lopuksi ollut niin huono, mutta lapsi ei halunnut mennä kotiin sen jälkeen, koska innokkaat opettajat pystyttivät leikkimökin viereiseen huoneeseen. Kuuntelin päiväkodin opettajaa lasisilmin, samalla kun odotin, että lapsi laskee babylonin, joka on myös kotona, mutta Zsoltin kanssa se on mielenkiintoisempaa. Luojan kiitos lastenraati osoittautui seuraavana päivänä poissa, kaaduin sohvalle kuin ruumis, koska kävimme näyttelyn läpi sinä aamuna, ja kun olin melkein nukkumassa, odottamaton vieras pysäytti minut. Oletko vielä yhdessä? Ajattelin käydä.
No niin. Ja sitten on talvi. Lumilapio, kelkka, nyt pitää hyödyntää vuodenajan ilot, ja ajotieltä pitää lapioida, vaikka yhdeksään asti ei olisi kotona ainuttakaan sodan arvoista miestä. Siihen asti lasteni isä kestää kärsivällisesti amokin, mutta tässä hän kaatuu. Lopeta, sinä huimauskana, haluatko kirjoittaa paikan päällä raportin ennenaikaisen synnytysosaston arjesta tai kaupungin varhaiskehitysfysioterapeuteista? Ilmoittauduitko kenties raskausolympialaisiin, lumilapio-kelkka-ajo triathlonissa? Sitä paitsi tiedän, että tulet synnyttämään, et Tähteen viiteentoista vuoteen.
Istun tietokoneen ääressä yöllä, ystäväni löytää minut Skypestä:
- Mitä helvettiä sinä teet?
- Veroilmoitus.
- No, paineita tietokoneelta, milloin haluat nukkua? Koska et voi tehdä sitä synnytyksen jälkeen.
Miten sinun pitäisi rentoutua? Oletetaan, että risteilyaluksella Kreetan lähellä, katsoessani joutilaisesti tummansinistä vettä päivänvarjon alta, pääni olisi yhtä tyhjä kuin viinapullot polttareiden jälkeen. Mutta lunta sataa ja Kreeta on kaukana. Täällä raivoaa viime hetken hulluus, tehdä kaikki loppuun, järjestää, ostaa, siivota, keskustella, järjestää uudelleen. Voisiko tämä olla kuuluisa pesimävaisto?
Aion synnyttää, hieman ennen ilmoitettua aikaa, suunnilleen silloin, kun päätän, että aion nyt todella levätä. Jotkut asiat eivät ole valmiita, hei, devla, maailma pysähtyy nyt, Nagykörút-raitiovaunu ei lähde liikkeelle aamulla, leipurissa ei ole leipää ja Barack Obama soittaa henkilökohtaisesti sanoakseen, ettei hän voi kestää hetken ilman minua. Hetken kuluttua maailma toki jatkuu, totta on, että jääkaapin takaosassa mätänee yksi tai kaksi asiaa, ei ainuttakaan astiaa pakattu paikalleen, vaan lumikellot aukeavat puutarhassa itsestään kun tulemme kotiin. En kuitenkaan toiminut heidän etunsa mukaisesti.
Ja nyt makaan täällä sängyllä, Big tekee nukkeja Pikkulle, joka kohteliaasti tuijottaa valoja nukkejen takana ikkunassa, nyt puolitoista viikkoa vanha. En tee mitään, pääni on tyhjä, kaikki toimii, hurraa, lunta, rentoudu. Nyt.
Jos Kreikan kriisi kestää niin kauan, saavumme Kreetalle ilmeisesti vuoden tai kahden sisällä. Viime hetken, kuten tavallista. Toivottavasti kukaan ei oksenna veneeseen, sillä sitten hurraa, lunta, rentoutukaa.
