9. viikko
5850 g
Pienten lasten kanssa aloittaminen - edes pelkkä kävely - ei ole helppo tehtävä. Vauvan kanssa matkustamisen muistot ovat kuitenkin jotenkin haalistuneet, minkä vuoksi yllätyin, kun neljän päivän Slovakia-matkamme alkaessa kävi ilmi, ettemme me kolme mahdu autoon.
Lehdetuoli ja kylpyamme joutuivat tilanpuutteen uhreiksi. Jos haluamme ottaa aikuiset seuraavan kerran, tarvitseeko meidän vuokrata minibussi?
Alku oli melko hermostunut - kuten monet pienten lasten perheet. Perustunnelman asetti se, että tein sen virheen, että kokeilin viime vuonna vielä varsin mukavat hiihtohousut vain tunti ennen lähtöä - raskauden muotoiluvaikutuksen (ei aivan siunauksen) takia olin pystyn vain nappimaan housuja pidätellen hengitystäni, mikä ei tietenkään ole pitkän aikavälin ratkaisu. Se tosiasia sai minut huolestuneeksi, koska en löytänyt kahden kauden takaisia lasketteluhousuja, yhden koon isompia, mistään. Sitten se tehtiin vaivoin, mutta tuolloin olin jo myöhässä, perheen pää saapui ja (aivan oikein) suuttui, koska yritin vielä pakata matkatavaraa t-paitaan. Hän ei sanonut mitään, hän alkoi kantaa matkatavaroita, jotka veivät koko salin autoon. Kolmannen kierroksen jälkeen hän sanoi, että oli jo ottanut subwooferin ulos tavaratilasta ja että takapenkki oli puoliksi täynnä, ei yksinkertaisesti mahtunut enempää siihen muuten ei pieneen autoon. Joten kylpyamme ja Mannan lepotuoli jäivät kotiin. (Pysyin pölynimuriin lapsen flunssan takia.)
Tuoli ei puuttunut ulkoa, mutta pienen kylpyammeen puute jäi kaipaamaan, koska seinälle asennettu suihkuruusu (korkea) ei sopinut lasten kylpemiseen ja Mannan hieman… hmmm.. Pullea runko ei mahtunut pienen hanan alle. Joten ei ollut neljään päivään kylpeä klassisessa mielessä, käytimme perusteellista pyyhkimistä ja kissan pesua liotuksen sijaan.
Kuten edellisessä päiväkirjassa kirjoitin, odotin, että lapsi nukkuisi hyvin ilmassa koko päivän, hiihtäisimme vuorotellen. Ensimmäinen päivä oli pelottava: Manna torkkui vain viisi minuuttia rattaissa, hän oli hereillä melkein koko päivän, ja vaikka hän vietti päivän rauhallisesti katsoen, oli illalla niin väsynyt, että nukahtamisen sijaan huusi. Oli vaikea saada hänet vain nukkumaan, ja ajattelin, että jos hän jatkaa näin, meidän on tultava kotiin seuraavana päivänä - loppujen lopuksi muutkin hotellissa olevat ihmiset haluavat levätä. (Puhumattakaan siitä, että pölytimme pölynimuria kolme kertaa päivässä nenää puh altaessamme, ehkä huonetoverimme eivät myöskään pitäneet siitä.) Sitten seuraavana päivänä Manna tottui, aamiaisen jälkeen hän nukkui luonnollisesti puoleenpäivään laskettelurinteen juurella olevissa rattaissa, sitten söi lounaansa tuttipullosta jäähdyttimessä ja jatkoi jauhamista kunnes rinteet sulkeutuivat. Useat pienten vauvojen vanhemmat kadehtivat meitä, koska "kone heitti niin rauhallisen ja hyväntuulisen vauvan".
Ei niin hänen äitinsä, joka otti slovakialaisen vartijan asenteen hieman sydämeensä ja melkein räjähti raivosta. Kävi niin, että rinteen vieressä oleva parkkipaikka oli täynnä, joten saimme pysäköidä alempana, noin kilometrin päässä olevalle lisäparkkipaikalle, josta laskettelurinteeseen pääsi käsiksi vain jalkaisin. Siinä ei ollut ongelmaa, työnsimme rattaita edellisenä päivänä lumisella tiellä, mukava parinkymmenen minuutin kävelymatka lumiset puiden välissä. Kuitenkin sinä päivänä satoi lunta, hiihtobussiin ei mahtunut rattaita, joten ajattelimme mennä autolla sisään, minä nousen lapsen kanssa rinteeseen ja isä palaa autolla ulos. parkkipaikka. Mutta vartija oli päättäväinen. Kaikenlaisista selityksistä ja vetoomuksista huolimatta hän ei päästänyt meitä sisään. (Muistan todellakin vain suluissa, että slovakialaisilla rekisterikilpeillä varustetut autot pääsivät sisään ilman ongelmia, ja radan vieressä olevalla parkkipaikalla oli vielä kymmenkunta paikkaa.) En koskaan käytä "olen pienten lasten kanssa, haluan saa etuja" kortti, nytkin vain vähän ihmisyyttä odotin turhaan. Loppujen lopuksi olet oikeassa, lasten pitäisi pysyä kotona.
Pienen pöyhkeilyn ja hysteerin jälkeen lähdimme tielle laskettelumonot, sukset ja sauvat sateisessa lumisateessa, nilkkoja myöten. Koko juttu oli niin hauska, että puolessa välissä vihani jätti minut ja pystyin nauramaan tilanteelle. Loppujen lopuksi, mitä hajallaan oleva äiti jättää kotiin? Sadesuoja rattaille (ja Moses-koriin). Niinpä kietoin paksulla peitolla suojatun jalan osan vaippapehmusteella, ja hotellille jätettyjen käsineiden sijaan pakotin päälleni seitsemänvuotiaan tyttäreni hanskat, jotka ulottuivat ranteeni keskelle. Kun ajattelee sitä, olimme todella hauska näky. Hiihtoretkelle kannattaa siis lähteä vauvan kanssa, vaikka jos haluan olla täysin rehellinen, niin tavallista jääteetä ja sydäntä lämmittävää kotitekoista konjakkia oli todella ikävä. No ensi vuonna tuodaan sitten suunnitelmien mukaan myös isot. Sinun pitäisi vain hankkia isompi auto siihen asti.
