Ági synnytti esikoisensa pääkaupunkiseudun sairaalassa ilman lääkäriä tai kätilöä.
33 tunnin synnytyksen aikana lähes kukaan ei välittänyt hänestä paitsi hänen miehensä, eikä heille kerrottu, että hänelle tehtiin keisarileikkaus ja että hänen pikkutyttönsä oli täysin violetti ja liikkumaton synnytyksen jälkeen. Haluatko jakaa syntymätarinasi? Lähetä se meille tähän osoitteeseen!
Oli kerran Lilkó. Hänen syntymäänsä edelsi pitkä synnytys, josta kirjoitan nyt. Haluaisin aloittaa tarinan sillä, että minulla ei ollut hyväksyttyä lääkäriä tai kätilöä, jonka kanssa olisin lisännyt luonnollista painovoimaani kirjekuorella. En uskonut, että tämä voisi olla niin vamma ja että olisin niin yksinäinen pitkien työtuntien aikana. Onneksi muistoni ovat vain rosoisia kuvia näistä tunteista. Hollywoodin yksinkertaisuudella, luulin naiivisti, että synnytys oli muutama syvä huokaus, pieni märkä otsa… ja pieni sankari syntyi. Tarinani oli paljon monimutkaisempi ja pitkä.
Mutta aloitetaan alusta. Tiesin kirjallisuudesta, että sairaalaan kannattaa mennä viisi minuuttia kestäneiden kohdun supisteiden tapauksessa. Heräsin mieheni aamunkoitteessa ja muutaman minuutin kuluttua lähdimme seuraavan kadun sairaalaan, jossa minut otettiin heti vastaan. Pikatutkimuksen jälkeen piilouduin sairaalan yöpaitaani ja odotin tutkimushuoneessa. Muutaman minuutin kuluttua kätilö saattoi minut käytävän pöydälle, jossa joku jo istui yhdellä tuolista - eli synnytti. Ajattelin, että vielä vähän hallintoa ja voin rentoutua sängyssä. Kun ulkona paistoi aurinko, he ilmoittivat, että sänky oli vapaa ja voin mennä. Tunsin oloni onnekkaaksi, sillä perässäni tulleilla oli istumapaikkoja vain työhuoneen ruokapöytien vieressä olevilla tuoleilla. Sillä välin he "tarjoivat" lounasta, joka oli vihreiden papupata lihan kanssa. Luin jostain, että meidän pitäisi välttää turvotusta ennen synnytystä, mutta ajattelin, että suosituksia on yhtä monta kuin on kirjallisuutta.
Työhuoneessa oli täysi talo, aavikon lämpö ja voimakas jäännöspavun tuoksu alkuiltaan asti. Koska sitten joku lopulta keräsi lähes koskemattomat lautaset. Tämä huone erosi keskimääräisestä osastosta siinä, että täällä ei juuri kukaan puhunut toisilleen, mutta silti se oli v altava melu, sillä kaikilta putosi valituksia kuin ylikypsiä hedelmiä puusta. Kukaan ei puhunut, mutta kaikki ymmärsivät toisiaan, ymmärsimme toistemme kivut, joita vain me naiset voimme tuntea ja jotka vain vahvistuivat. Huoneesta avautui yhteinen parveke, joka yhdisti kätilöiden ja lääkäreiden lepohuoneen synnytyssaliin. Ylös ja alas kävellessä kaivoin parvekkeelle lähes syvän sängyn, ja koska katseltavaa ei ollut paljoa, tuijotin pöydälle jääneitä esineitä, joista suurin osa oli tupakkalaatikoita ja sytyttimiä.
Samaan aikaan ulkona olevat varjot vähenivät hitaasti, ja supistukset sattivat minua yhä enemmän. Joten kaikki huoneessa olleet olivat yksinäisiä, ja ajan myötä ympärilläni olevat ihmiset vähenivät. Varhain illalla kätilö tuli sisään ja vei minut huoneeseen, jossa loput 4 henkilöä saivat peräruiskeet ja pientä kosmeettista hoitoa padon ympärillä. Emme saaneet lisäohjeita, mutta saimme lupaukset, että meidät päästään pian johonkin vanhempien huoneeseen. Tästä eteenpäin 7 eli seitsemän tunnin jälkeen pääsin synnytyssaliin, josta vietin 3 tuntia vaikeroiden täysin yksin sängyssäni. Lopulta joku sääli ja toi kumipallon ja ehdotti, että istuisin sen päälle kuumassa suihkussa. Tämä inhimillinen sana oli erittäin hyvä, puhumattakaan suihkusta, joka helpotti hieman kipua.
En todellakaan halua syyttää ketään, olen tietoinen siitä, että terveydenhuollon laitosten yhdistämisen myötä kaikkien on tehtävä paljon enemmän töitä, kaikki ovat hyvin väsyneitä, joten en voi odottaa heidän höpertelevän ympärillä pakollisten monologien lisäksi.
Yhdessä yöllä minut vihdoin työnnettiin synnytyssaliin. Mieheni, joka oli lukenut lyhytromaania istuen käytävällä varhaisesta illasta saamansa lupauksen alusta asti, pääsi sitten luokseni synnytyssaliin. Hänellä oli yllään siisti pieni teräksensininen leikkauspuku ja sain vihdoin rakkautta, hyviä sanoja, lohtua ja toivoa. Lääkärit vaihtuivat synnytyssalissa, josta sain tietää, että oli toinen vuorovaihto, joten aika kuluu. Väsymys ja kipu olivat tulleet minussa itsenäisiksi, enkä vieläkään uskonut, että niin paljon kipua mahtuisi yhteen hetkeen. Pääni soi kuin pudonnut kello ja kasvoni olivat tunnoton haukkoessaan ilmaa. Mieheni piti kädestäni koko ajan, luki, piti loput sielustani sisälläni, täytti rypälekarkkeja suuhuni. Koska olin yhteydessä NST-laitteeseen, pystyin vaihtamaan paikkaa tai paikkaa vain, jos joku tuli yöllä vaikeuksitta ulos ja katkaisi minut koneesta.
Sitten aamu alkoi haalistua ja varjot kasvoivat nopeasti. Klo yhdeksän aikoihin vihdoin saapui valkotakkinen porukka ja ilmoitti meille, että pian alkaa synnytys. Sitten he jatkoivat, ja me odotimme. Lopulta yksi lääkäreistä palasi ja karkotusvaihe saattoi alkaa. Silloin tunsin itseni hyvin heikoksi ja väsyneeksi, yritin noudattaa ohjeita verhottuin silmin ja melkein tukossa korvilla. Ja lapsi ei vain tullut, vaikka tein kaikkeni oman etuni vuoksi. Sitten menetin langan ja tajunnan. Myöhemmin sain selville, että minulla oli keisarileikkaus, kun jalkani laitettiin synnytyksen jälkeen jalustimeen ja lääkärin räätäli ompeli rungoni vauhdilla, joka häpeäisi lääkärin räätälin. Mutta minun piti kysyä myös sitä, kukaan ei sanonut, että heidät olisi leikattu. Mutta palataanpa tarinani loppuun. Napanuora oli kiedottu lapsen pään ympärille kahdesti, se oli täysin violetti ja pää roikkui liikkumattomana. Valokuvien todistuksen mukaan karkotusvaiheessa avuksi kutsuttu ylilääkäri löi tämän nähdessään peloissaan kätensä suunsa päälle. Tämä pikkujuttu ei tietenkään näkynyt loppuraportissani.
Joka tapauksessa kaikki on hyvin, jos loppu hyvin. Hetken kuluttua lapsemme, Lilkó, itki rinnallani, ja siihen mennessä olin jo järki päässäni, ilon kyyneleet valuivat silmistäni ja unohdin yhtäkkiä kaikki edellisen 33 tunnin tuska. Onneni sai sanakirjan ulkopuolisen merkityksen, joka on kestänyt siitä asti!
26. heinäkuuta 2007
Haara
