16. viikko
+3,5 kg
Minun on myönnettävä, että joskus viikon aikana unohdin pitkiä tunteja olevani raskaana. Nämä ovat viikkoja, joita kaikki odottavat ensimmäisellä kolmanneksella ja kaipaavat niin paljon yhdeksän kuukauden lopussa. Ensimmäisen raskauskolmanneksen oireet ja ongelmat unohdetaan. Olen jo valinnut lääkärin ja sairaalan, mutta kokonainen kuukausi menee ohi ilman, että joudun käymään lääkärin vastaanotolla. Minulla on 4 viikkoa seuraavaan ultraan. Itse en fyysisesti tunne raskautta ollenkaan. Ei tietenkään vauvan liikkeitä, vaikka katson niitä koko ajan. Viimeksi tunsin sen suhteellisen myöhään, viikolla 22. Sitten kätilö sanoi, että se johtuu siitä, että vauva makasi niin. Ehkä näin käy myös tällä kertaa?
Rintani eivät toistaiseksi ole jatkaneet kasvuaan (koputan), en sairastu, päänsärkyä, kireyttä, jalkakrampit ja selkäkipuni on kadonnut jälkiä jättämättä. Ilman haukkomisesta johtuva hengenahdistus on myös parantunut huomattavasti, puhelimessa ei enää kysytä, juoksenko vai työntelenkö rattaita mäkeä ylös.
Jos tavalliset farkut eivät olisi liian tiukat ja voisin juoda lasillisen herkullista punaviiniä raskaan päivän päätteeksi, voisin ehkä unohtaa lapsen koko päivän. Mutta ei vain viimeisistä vielä napitettavista farkuista tullut epämiellyttäviä (ja ne istuvat minulle vain siksi, että ne olivat alunperin löysät viime kesän painonpudotukseni takia), vaan olen alkanut näyttää niissä aika rum alta.. Huomasin, että minun piti käyttää yhä löysempiä paitoja, jotta "muffinssi toppi" (housujen vyötärön yläpuolelle työntyvä ylimäärä) ei ole ilmeinen. Joten lopulta annoin periksi ja otin tällä viikolla esiin v altavan pahvilaatikon, jossa säilytin kauden 2007 äitiysvaatteita. Elimme vielä tuolloin kahdella mukavalla palkalla, yksi pääharrastuksistani oli shoppailu ja fuksiuutisten jälkeen ryntäsin kauppoihin. Nyt minulla oli täysi syy olettaa, että jättimäisestä laatikosta löytyy jotain kaunista kaikkiin tarpeisiini.
No, minulla oli yllätys. Ensinnäkin, muistin vain alle puolet vaatteista, en puettavia puolia. Ihmettelin muita kuin olisin nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Myös elämäntapani on muuttunut paljon sen jälkeen. Olin yllättynyt töissä käyttämistäni puoli tusinasta napitettavista ja silitettävistä puseroista, ja nyt minulla ei tietenkään ole niille tarvetta. Tyttäreni syntyi lokakuussa, mikä selittää kolmet khakihousut ja kaikenlaiset ohuet kesäpalat. Nämä ovat täysin hyödyttömiä nyt, kun lämpömittari tanssii jossain nollan tienoilla ja räntäsadetta on tippunut taiva alta jo päiviä. Vaikka toivon, että ne järjestetään, kun sää on hyvä, mikä vaikuttaa uskomattom alta "täyden vuosisadan" puolivälissä.
Olin kuitenkin erittäin iloinen löytäessäni äitiysfarkut. Versioita on kaikenlaisia, molemmilla puolilla olevista kolmiomaisista kumityynyistä koko vatsaa peittävään joustavaan vyötäröyn. Aloin kokeilla niitä hieman peloissani. Kuten jo mainitsin, aloitin tämän raskauden aika monta kiloa edellistä painavampana, pelkäsin, että kaikki jää pieneksi. Mutta suurimmaksi yllätyksekseni ensimmäiset käteeni tulleet farkut tulivat heti käsiini, yksi vanhoista suosikeistani, GAP:n äitiysosastolta ryöstetty mestariteos, jossa on 5 sentin kuminauha vyötäröllä. Tajusin, että 3 vuotta sitten painon nousu alkoi ensimmäisellä viikolla, koska lopetin tupakoinnin, joten nyt olen itse asiassa samassa paikassa kuin silloin, kun käytin näitä vaatteita.
Katsoin itseäni kaikilta puolilta peilistä ja totesin tyytyväisenä, että olen melko tuore äiti ja että vatsani pyöristyy nyt sivusta katsottuna yhä paremm alta. Pystyin vihdoin hengittämään, mikään ei pysäyttänyt minua. Farkkujen kunniaksi otin itsestäni pikaisen kuvan virnistelemässä viikoittaista päiväkirjakuvaa varten. Ja jos olen kestänyt niin kauan ilman äitiysvaatteita, ajattelin, että en pidä näkyä omana tietonani, vaan jakaa sen heti kadulle ja leikkimökin ystäville. Puin myös lapsen nopeasti päälle ja lähdin ulos. Ensimmäinen raskauspäivä äitiyshoidossa! Olisit voinut saada linnun kanssani.
Taivas oli pahaenteinen, harmaa, kun lähdimme liikkeelle, mutta sadetta oli tuskin havaittavissa. Tyttäreni repi onneksi lätäköiden läpi neonvaaleanpunaisella moottoripyörällään. En tuonut vaunuja, ilmeisesti farkuissa onnistumisen kokemuksen seurauksena uskoni englantilaiseen säähän ja lapsen kestävyyteen katosi. Ja hän pyysi, kun hän näki moottoripyörän käytävällä asunnon edessä. Oli vähän epäilyttävää, että minun piti hipailla housuja muutaman minuutin välein, koska se alkoi aina hieman laskea, mutta olin liian kiireinen ohjaamaan pikkutyttöä tuntemattoman syvyydeltään vedellä täytetyillä reikillä, joten en älä välitä siitä.
Olemme vasta puolivälissä. Noin kilometrin päässä asunnosta moottoripyörä juuttui melko suurella nopeudella katukiveen, lapsi lensi siltä pois ja laskeutui kasvot lätäköön. Vaikka olin vain metrin jäljessä, hän huusi jo, kun sain hänet kiinni. Laskin nopeasti hänen hampaansa, tarkistin hänen silmänvalkuaisensa, eikä ilmeisesti ollut suuria vaurioita, mutta hänen huuliltaan vuotava veri oli silti hyvin pelottava näky. Hänen pieni nenä, leuka ja suu olivat naarmuuntuneet kevyesti, mutta huomattavasti. Hänen takkinsa ja housunsa ja jopa hatun päällä oli kylmää mutaa. Tiesin, ettei lääkäriä tai haavaompeleita tarvita, vain pitkä halaus ja kuiskaus korvaan. Kun seisoimme siellä halaillessamme kadun kulmassa, alkoi yhtäkkiä sataa, ja kirosin hiljaa itseäni, etten tuonut rattaita. Kului minuutti, ja jyskytys kasvoillani laantui hitaasti.
Ja se oli hetki, jolloin tajusin, että superäitiysfarkkuni olivat pudonneet niin alas, etteivät ne enää peittäneet pikkuhousujani kokonaan. Kädeni nostaminen ja paikallaan seisominen riitti saada hänet liukumaan kokonaan alas. Yritin epätoivoisesti vetää häntä ylös, kun lapsi alkoi taas huutaa. Mutta koska minulla oli pikkuinen kohotetussa käsivarressani, mikään ei pitänyt housuja kiinni, ja vaikka kuinka monta kertaa vedin ne ylös, ne alkoivat laskea. Yritin laittaa tyttäreni alas nähdäkseni, vetäytyisikö hän itsekseen ja alkaisiko tulla omilla jaloillaan, mutta hän ei tietenkään horjunut. Hän katsoi minua anovasti pienet kasvonsa kyynelistä ja sateesta märkinä ja kohotti mutaiset kätensä minua kohti ottaakseen hänet. Koska olimme todella kastuneet, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, pidin lasta toisessa kädessäni lähelläni, otin toisessa kädessä kirotun moottoripyörän ja lähdimme kävelemään kotiin. Joka 3 askeleen jälkeen minun piti laskea toinen tai molemmat alas vetääkseni housujen vyötäröä polvieni korkeudelta. Vihastani ja epätoivostani huolimatta aloin nähdä tilanteen tragikoomisen. Kun avuttomasti koet pikkuhousujasi piiskaavan Lontoon jäisen tuulen, joko itket tai naurat turhautuneena, ja valitsin jälkimmäisen. Normaalioloissa matka kotiin kesti alle 10 minuuttia ja kesti 45 minuuttia.
Kuten armeija, jolla oli nenät roikkuvat hävinneestä taistelusta, saavuimme kotiin ihoon asti kastuneena, takkaisella nenällä, ja jopa lapsen suu oli turvonnut. Äitiysfarkut, kun raahasin ne tuhannen lätäkön läpi, olivat märkiä reisiäni asti ja mutaisia polviini asti. Potkaisin sen kuin vihatun rätin. Kumppanini, joka tuli muutaman tunnin kuluttua kotiin M&M-suklaapussin kanssa lohduttamaan minua, näki heti tilanteen ja muistutti minua, että käytin niitä farkkuja, joissa oli isompi vatsa toisen raskauskolmanneksen lopussa ja kolmannen alussa. ja joka tapauksessa kuminauha oli ilmeisesti venynyt hieman. Helvetti, ehkä muotoni on muuttunut edellisen raskauden jälkeen ja alapuoli on litteämpi.
Opin läksyni joka tapauksessa. Käyn äitiysvaatteita täynnä olevan laatikon sisällön läpi huolellisemmin, enkä oleta, että se mikä minulle sopii, on myös minulle hyväksi. Vien äitiyshousut koeajelulle asunnon ympärille. Kestää tietysti muutaman päivän tottua äitiysvaatteisiin uudelleen. Siihen asti olen se muffinitoppityttö, joka avaa housunsa istuessaan.
Muualla
